Olen ollut viimeset pari viikkoa todella masentunut.
Kaikesta rankempaa on tehnyt se fakta että töissä joudun hymyilemään väkisin. Asiakaspalvelutöissä kun olen. Kaikki henkilökohtaiset ongelmat täytyy pitää omana tietonaan ja jaksaa palvella asiakkaita hymyssä suin.
Kotona ole tunkenut naamaani tiesmitä kunnes olen alkanut voida pahoin ja oksentanut monta kertaa.
Ja myönnetään, viiltänyt monta kertaa.
Sain turhan ruuan ahtamisen loppumaan kun nopea naposteltava loppui kaapista. Sen jälkeen olen pitänyt vesikannua pöydällä siltä varalta että erehdyn astumaan keittiön puolelle.
Viiltelyn sai loppumaan miesystäväni. Hän ei sano koskaan mitään, mutta katse ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat koskaan. Tuntuu että satutan viiltelylläni häntä enemmän kuin itseäni...
Tämän kuun alun olen selvinnyt nesteillä ja Nutrilett ateriankorvike patukoilla. Nesteitä kotona. Yksi patukka mukana töissä eväänä (koska viimeistään vuoron loputtua meinaa pyörtyä ja on pakko saada jotain vettä vahvempaa).
Viime viikonloppuna kävin vastentahtoisesti vanhempieni luona. Saan uuden sohvan kotiseudultani äidin tuttavalta joten sitä piti käydä katsomassa. Sohva tuodaan lauantaina, joten joudun taas näkemään vanhempiani.
Joka tapauksessa, äiti jaksoi taas kommentoida että näytän laihtuneen. Olin oikeastaan hiukan iloinen kuullessani että se näkyy ja ihmiset huomaavat sen, mutta täytyykö sen olla juuri oma äitini? Sillä äitini on se yksi ihminen jonka mielipiteet eivät rehellisesti sanottuna kiinosta minua. Joku voi sanoa minua kapinalliseksi, ehkä olenkin, mutta edustamme äitini kanssa samaa horoskooppia, emmekä ole oikein koskaan tulleet toimeen. Hän ei ole koskaan hyväksynyt tekemisiäni eikä minua sellaisena kuin olen.
Lakkasin yrittämästä miellyttää häntä ollessani 16-vuotias. Syömishäiriön kehitin pari vuotta myöhemmin.
Viime aikaisen mättämisen vuoksi en ole juuri edennyt. Tuntuu että massaa olisi tullut lisää.
Sain sentään parhaan kaverini innostettua lenkille kanssani. Motivoimme toinen toisiamme, sillä hänkin haluaa pudottaa painoa. Hän ei tosin tiedä että harrastan anoreksiaa. Olen sanonut kuntoilevani vain kehittääkseni kuntoani. Mikä kyllä sekin pitää paikkansa...
Näin muuten alkuviikolla kaupungilla ollessani unelmieni jalat! Kauppakeskuksessa, noin 15-vuotias tyttö, juoksi kaverinsa kanssa Mäkkäriin. Tytöllä oli pitkät kapeat jalat, ei yhtään ylimääräistä muhkuraa missään. Pelkkää suoraa vartta. Ja niiiin kapeat nilkat. Jos omistaisin hänen jalkansa, en juoksisi Mäkkäriin.
En juokse Mäkkäriin nytkään, eikä minulla edes ole niitä jalkoja ;__;
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti