Lapsuuden traumoja ja tupakkaa

Olen varmaan hullu tai sekaisin, mutta olen menossa tänä viikonloppuna taas baariin, viihteelle, juomaan, bilettämään, miksi kukakin sitä haluaa sanoa.
Kyseessä on jo neljäs kerta kahden viikon sisään.
Olen syönyt todella niukasti, ja oksentanut useasti, mutta taidan vetää kaikki kalorini alkoholina... Pahinta on etten oikeastaan edes välitä. Rakastan vain sitä huomiota jota saan osakseni baari-iltojen aikana.
Osittain saatan juoda hukuttaakseni ajatukseni... Olen ollut jotakuinkin masentunut. En saa nukutuksi ja pusken eteenpäin kahvin ja laksatiivien avulla...
Todennäköisesti tuhlaan vain rahaa hankkimalla kaikkia laksatiiveja ja laihdutuspillereitä, kun en syö käytännössä enää mitään, niin en oikeastaan enää tiedä onko niillä mitään vaikutusta. En vain osaa olla ilman.

Ratkesin taas tupakoimaan. Olin jo yli kaksi kuukautta kuivilla, mutta stressi ja alkoholi ajoi ostamaan taas askillisen. Olen jo lähes polttanut koko askin joten yritän jatkaa lopettamisen kanssa hetki kun aski on tyhjä.

Ainoa kiinteä ruokani tällä viikolla oli alkuviikolla. Kävin miesystäväni kanssa pikkulounaalla ennen töitä. Tilasin briejuusto-paprika täytteisen croisantin ja latten.
Istuimme vastakkain pienessä pöydässä ja se oli tavallaan kiusallista, koska hän oli päättänyt olla tilaamatta mitään syötävää diettinsä vuoksi. Olin mutustanut noin puolet croisantistani kun vilkaisin miestäni. Virhe. Parin sekunnin katsekontakti aiheutti sen että hän teki - omasta mielestään varmaan hauskan - "omnomnom" -efektin eleineen ja ilmeineen. Pysähdyin kesken puraisun. Enkä sen jälkeen haukannut palaakaan. Annoin hänelle loput ja oksensin syömäni osuuden kahvilan vessassa.
Enkä ole koskenut kiinteään ruokaan sen jälkeen.
En pysty syömään jos joku katselee. Enkä varsinkaan jos se joku elehtii ja imitoi syömistäni tai käskee minua syömään.
Muistan vastaavan syömisimitaation yläasteelta. Poikaporukka naapuripöydässä päätti että tapa jolla söin oli huvittava, ja he päättivät matkia sitä. Sama efekti kuin tänä päivänä, vähän voimakkaampi reaktio. Lopetin silloinkin syömisen kuin seinään, mutta annoin poikien tietää että olin vihainen. Pari pojista sai voidellun sänpylän puolikkaan päähänsä.

Kaverini sanoi joskus jo ala-asteaikoina jotain joka yhtäkki ponnahti päähäni eilen. Minulla oli yllättävän hyvä itsetunto 10-vuotiaana, mutta kaverini joka oli silloin jo hiukan minua tukevanmpi, halusi ilmeiseti tuhota sen itsetunnon.
"Entä jos sulla onkin vähän samanlainen kun anoreksikoilla, mutta vaan toisinpäin? Että näet itses hoikempana mitä oikeasti oot"
Aloin miettiä tätä, kun katsoin itseäni peilistä ja sen jälkeen alas omaa vartaloani.
Peilin kautta näin aika miellyttävänä kropan ja kapeat käsivarret. Vilkaisin alaspäin; läskiä, jenkkakahvat, paksut reidet, löysä takamus, roikkuvat allit....
En edes kehdannut ottaa mittanauhaa esille. Pakko hankkia vaaka... En kestä.

En näe varpaitani, reidet on edessä

Olen laskenut että kulutan 7 tunnin työpäivän aikana ainakin 350 kaloria pelkästään sillä että seison tiskin takana myymässä ja kävelen edestakaisin liikkeessä. Eli jos pystyn pitämään päivän kalorinsaantini alle 300, minun pitäisi pudottaa painoa tyydyttävää vauhtia.
Tämän on kyllä vain karkea arvio. Töiden kalorin kulutukseen lisätään tietysti kaikki muu päivän aikana tehty liikunta ym.

Painoa on lähtenytkin, mutta kaikista vääristä paikoista.
Tuntuu kuin reiteni olisivat vain levistyneet....

Miesystäväni on myös päättänyt pudottaa painoa. Hän ei kuulemma halua "litistää minua kun touhaamme". Pakko myöntää, hän on hiukan pyöristynyt sinä aikana kun olemme tunteneet. Ihan oman terveytensäkin vuoksi hänen on ihan hyvä pudottaa pari kiloa.

Luulen että aloitin unelmavartaloni tavoittelun liian myöhään... IOlisi pitänyt aloittaa nuorempana kun kehoni ei ollut vielä kasvanut täyteen potentiaaliinsa. Olisi ollut paljon helpompi rajoittaa esim, reisien kasvua.

En oikein osaa olla iloinen kylkiluistani kun reidet ovat elämää suuremmat...
En vain saa reisiäni ja takapuoltani kutistumaan!! Jos jollain on hyviä vinkkejä joilla saan keskitettyä energiani tähän reisi-pakara alueeseen, niin kertokaa. Olen epätoivoinen!!
Käsivarteni alkavat pian olla siinä mitassa kuin haluan. Ongelma alueeni alkaa vyötäröstä alaspäin...

Downs and downs...

Ihan liian paljon itseinhoa. Ihan liian monta viiltoa käsivarressa...

Olen ollut viimeset pari viikkoa todella masentunut.
Kaikesta rankempaa on tehnyt se fakta että töissä joudun hymyilemään väkisin. Asiakaspalvelutöissä kun olen. Kaikki henkilökohtaiset ongelmat täytyy pitää omana tietonaan ja jaksaa palvella asiakkaita hymyssä suin.
Kotona ole tunkenut naamaani tiesmitä kunnes olen alkanut voida pahoin ja oksentanut monta kertaa.
Ja myönnetään, viiltänyt monta kertaa.

Sain turhan ruuan ahtamisen loppumaan kun nopea naposteltava loppui kaapista. Sen jälkeen olen pitänyt vesikannua pöydällä siltä varalta että erehdyn astumaan keittiön puolelle.
Viiltelyn sai loppumaan miesystäväni. Hän ei sano koskaan mitään, mutta katse ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat koskaan. Tuntuu että satutan viiltelylläni häntä enemmän kuin itseäni...

Tämän kuun alun olen selvinnyt nesteillä ja Nutrilett ateriankorvike patukoilla. Nesteitä kotona. Yksi patukka mukana töissä eväänä (koska viimeistään vuoron loputtua meinaa pyörtyä ja on pakko saada jotain vettä vahvempaa).

Viime viikonloppuna kävin vastentahtoisesti vanhempieni luona. Saan uuden sohvan kotiseudultani äidin tuttavalta joten sitä piti käydä katsomassa. Sohva tuodaan lauantaina, joten joudun taas näkemään vanhempiani.
Joka tapauksessa, äiti jaksoi taas kommentoida että näytän laihtuneen. Olin oikeastaan hiukan iloinen kuullessani että se näkyy ja ihmiset huomaavat sen, mutta täytyykö sen olla juuri oma äitini? Sillä äitini on se yksi ihminen jonka mielipiteet eivät rehellisesti sanottuna kiinosta minua. Joku voi sanoa minua kapinalliseksi, ehkä olenkin, mutta edustamme äitini kanssa samaa horoskooppia, emmekä ole oikein koskaan tulleet toimeen. Hän ei ole koskaan hyväksynyt tekemisiäni eikä minua sellaisena kuin olen.
Lakkasin yrittämästä miellyttää häntä ollessani 16-vuotias. Syömishäiriön kehitin pari vuotta myöhemmin.

Viime aikaisen mättämisen vuoksi en ole juuri edennyt. Tuntuu että massaa olisi tullut lisää.
Sain sentään parhaan kaverini innostettua lenkille kanssani. Motivoimme toinen toisiamme, sillä hänkin haluaa pudottaa painoa. Hän ei tosin tiedä että harrastan anoreksiaa. Olen sanonut kuntoilevani vain kehittääkseni kuntoani. Mikä kyllä sekin pitää paikkansa...

Näin muuten alkuviikolla kaupungilla ollessani unelmieni jalat! Kauppakeskuksessa, noin 15-vuotias tyttö, juoksi kaverinsa kanssa Mäkkäriin. Tytöllä oli pitkät kapeat jalat, ei yhtään ylimääräistä muhkuraa missään. Pelkkää suoraa vartta. Ja niiiin kapeat nilkat. Jos omistaisin hänen jalkansa, en juoksisi Mäkkäriin.
En juokse Mäkkäriin nytkään, eikä minulla edes ole niitä jalkoja ;__;